Aatun tarina

Aatu syntyi tähän maailmaan viikko ylioppilasjuhlien jälkeen. Nimi oli heti selvä, Aatu oli Aatu alusta asti, vaikka Hippoksessa lukeekin Krimori. Olin saanut ensimmäisen ihan oman hevosen. Emätamman omistimme sisarusten kanssa yhdessä. Kun veimme tamman uudelleen astutettavaksi muistan Ratilaisen Jorman sanat Aatusta: ”siitä tulee varmasti juoksija, mutta kukahan sitä mahtaa ajaa”. Aatu oli hyvin omalaatuinen persoona. Jos emällä ei ollut tarvetta miellyttää ihmistä, niin pojalla ei ollut sitäkään vertaa. Orina elo oli välillä vaarallista ihmisille, ruunaus hiukan helpotti tilannetta. Ei sillä, että Aatu olisi ymmärtänyt oriudesta mitään, Aatulla ei ollut mitään orimaisia piirteitä, mutta hätä toisten hevosten perään oli mahdoton. Edessä oleva ihminen oli ilmaa vain, kun hätä iski päälle. Ruunaaminen hiukan lievitti tuota hätää, mutta useampaan päähän laitettiin tikkejä ja yksi murtunut käsi oli hätäilystä seurauksena, ruunauksesta huolimatta.

Aatun oma erityispiirre oli, että se tiesi, kun se oli toiminut väärin ihmistä kohtaan. Pitkäänkin jatkunut hysteerinen/päällekäyvä käytös loppui kuin seinään, kun se huomasi, että ihmistä sattui. Sanotaan, ettei hevonen ymmärrä tällaista, mutta tässä tapauksessa uskallan väittää toisin. Aatun opettaminen ei ollut suuri ongelma, kun pysyttiin sen mukavuus alueella kavereiden suhteen. Ajaminen ja ratsastus onnistui ilman suurempia murheita.

Ymmärrän nyt, että Aatun terveys haasteet alkoivat jo varsana. Vieroituksen aiheuttama stressi oli myrkkyä mahalle. 2-vuotiaana oli iho oireita ja pissailua lenkillä. Tämä johtui todennäköisesti ruokinnan ja stressin aiheuttamasta munuaisten kuormituksesta. Aatu oli myös laiskan puoleinen.

Aatu kääntyi 5-vuotiaaksi, kun oma talli valmistui ja hevoset muuttivat kotiin. Tästä alkoi meidän yhteinen oppimatkamme terveyden kanssa. Maha- ja suolisto olivat Aatun ongelma kohdat. Myös munuaiset kuormittuivat liian vähäisestä juomisesta ja stressistä. Oireina oli puhaltaminen, yskähtely, vinous oikealle, radalla oikealle kampeaminen ja vetämättömyys. Myöhemmin selvisi myös maan syöminen. Aluksi hoidin puhaltamista hengitystie oireena, mutta tutkimuksissa hengitysteistä ei löytynyt selitystä oireille. Mahan- ja suoliston hoitaminen alkoi purkaa vyyhtiä. Kun minulle lopulta selvisi, että maan syöminen aiheutti suorituskyvyn laskun kesällä, ja opin hoitamaan tilannetta, niin kilpaileminen onnistui myös kesällä. Siihen asti Aatu oli talvihevonen. Aatun pravuuri oli voittaa täysin toivottomalta tuntuvista asemista. Pahimmillaan Aatua ei näkynyt video kuvissa ennen viimeistä kaarretta, ja niin vain se ehti vielä voittoon. Kuskin oli parasta pysyä hiljaa kyydissä ja tukea menoa, kun muut käskivät omia ajokkejaan. Aatua ei parantanut paljon komennella, Aatu kyllä tiesi mitä kuului tehdä ja missä maali sijaitsi. Liiasta komentelusta Aatu saattoi heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että juokse kuule ihan itse.

Aatu oli kova stressaamaan tietyissä tilanteissa. Yksin oleminen oli sille myrkkyä. Stressin kuluttama elimistö ja hormoni toiminta olivat syy uran loppumiselle. Toki iänkin puolesta uran päätös olisi ollut lähellä. Stressin aiheuttamat ongelmat hormonitoiminnassa näkyivät tärinänä ihan normaaleissa hoito tilanteissa. Tärinä loppui kun ylirasitustila helpotti.

Matka Aatun kanssa oli melkoinen syväsukellus hevoseen. Täytyi ymmärtää hevosta monella tasolla selvitäkseen tämän persoonan kanssa. Aatu pakotti myös syvällisesti paneutumaan luonnonmukaisuuteen, koska kaikki synteettiset lääkkeet saivat sen oireet voimistumaan. Pahinta oli, kun olit juuri saanut tilanteen tasapainoon, ja rokotuksen, hampaiden raspauksen tai matolääkkeen jälkeen puuskutus ja yskiminen aina palasi.

Kun nyt katson Aatun tarinaa taaksepäin, osaisin tehdä monta asiaa toisin. Siinä hetkessä tein kuitenkin parhaani, ja olen ikuisesti kiitollinen Aatulle saamastani opista. Toista vastaavaa persoonaa en ole päässyt kohtaamaan.